Tietenkin on kaunista ja tunnelmallista, jos jouluna on edes hiukan lunta. Mutta eihän se voi pääasia olla. Joulun sanoma ja sen tuoma hiljainen rauha, hiljentyminen ja rakkaiden ihmisten muistaminen ja lähellä olo, sehän se tuo oikean joulun kaikille meille. Vai onko se niin?

Luin juuri eräästä suomalaisesta lehdestä, että muuan nuori lukiolaistyttö oli sanonut toivovansa uutta sotaa, tai ei ehkä ihan sotaa, mutta kuitenkin sitä sotiemme ajan tunnelmaa, jolloin jokainen oli niin lähellä toisia ihmisiä. Tätä olen itsekin usein ajatellut. Lapsuuteni vuosiin liittyi sota, mutta jostain merkillisestä syystä tunnen kaipaavani yhä edelleen sitä sanomatonta sisäistä rauhaa, joka liittyi noihin sota-ajan jouluihin. Aikuiset olivat tietenkin huolissaan ja peloissaan, kaikesta oli pulaa ja puutetta. Joululahjat olivat hyvin, hyvin vaatimattomia, jouluruuat niin ikään. Mutta se joulun kokeminen, Vapahtajan syntymisen sanoma, enkelten laulu ja omat yritykset siihen yhtymiseen, se oli jotain sellaista, johon ei pysty kohottautumaan. Se kun on kaikki lahjaa, suuren Taivaallisen Isän suurenmoista lahjaa ja rakkaiden ihmisten osoittamaa hellyyttä ja hyvyyttä. Sitä me kaipaamme, sitä me tarvitsemme, ikävöimme ja odotamme.

Rakkaat ystävät, kaikkea tätä haluan toivottaa sydämeni pohjasta, kun nyt tähän kirjoitan: Oikein hyvää, valon täyttämää, rauhallista joulua ja siunattua, onnellista uutta vuotta 2012!  

Pekka

PDF